“Katulaiset”

Puotimme perustamisvaiheessa vältimme puhumasta yrityksen jokapäiväisestä työmuodosta: liikkeessä yksin istumisesta ja Vaasanpuistikolle tuijottamisesta. ”Siellä sitten vaan opiskellaan”, toistimme taukoamatta. Voit kuvitella, että seitsemän tunnin istunnon aikana ehtii miettiä ja tarkkailla. Ymmärsimme nopeasti, ettei näyteikkunamme ollut ainoastaan läpinäkyvää lasia, jonka läpi asiakkaamme voisi ihailla kenkiämme. Se oli myös meidän ikkunamme yhteiskuntaan. Seurasimme siis tarkalla silmällä Vaasan katuelämää kello 11 ja 18 välillä.

On syksyinen tiistai Vaasanpuistikolla. Istun liikkeessä ja minulla on pientä angstia tekemisemme suhteen. ”Mitä jos tässä olisi kiire saada rahaa ja olisi muita elätettävänä?” ”Miten maksamme lainamme?” Angsti vaihtaa teemaa. ” Mitä jos ei olisi opiskeluja, perheen turvaa tai yhteiskunnan tukea”. Nielaisen. Nostan katseeni kadulle. Annan sen harhailla. Näen tuttuja juttukavereita.

Karkeasti ottaen ihmiset, jotka kävelevät edestakaisin liikkeemme ohitse keskellä arkipäivää, lounasajan jälkeen, jakautuvat kolmeen ryhmään: työttömät, pakolaiset ja alkoholistit. On tavallista, että he tulevat liikkeeseemme juttelemaan. Olemme käyneet erittäin kiinnostavia ja avoimia keskusteluja juuri heidän kanssaan. Keskusteluista oppii paljon. Meillä on saman tyyppisiä ajatuksia. Erona on erilaiset lähtökohdat, heiltä on useasti puuttunut turva ja tuki. He ovat keskellä pahimpia pelkojamme. Uusi päivä on joillekin ammottava yksinäinen tyhjyys, joka pitää jollakin tapaa täyttää. Ajattelen, että me kivijalkakauppiaat olemme heitä kuuntelevat korvat. Meille voi puhua suruista ja iloista, jos ketään muuta ei satu olemaan. Tehtävämme on myös jakaa omia kokemuksiamme sillä omaa oloa helpottaa myös kummasti vieraan kanssa pohdiskelu.

Jalkakäytävän vieressä kulkee autotie. Seuraan ohikiitäviä autoja. Ajattelen, että autoissa istuvilla menee hyvin. Heillä on selvä määränpää. He pystyvät osallistumaan. Aistin kuitenkin, että myös he vilkuilevat autonikkunasta jalkakäytävälle. He ehkä näkevät meidän ”katulaisten” yhteiset terapeuttiset sessiot kenkäliikkeessä. Ajattelen, että he nyökkäävät voimakkaasti ratin ääressä. He ymmärtävät tilanteen.

Angstini hellittää.